tiistai 16. marraskuuta 2010

Kipulääkkeitä, kiitos!

Terve!

Tämän hetken cosplay-elämä näyttää aika hiljaiselta. Motivaatio keskeneräisiä pukuja kohtaan on jossain sängyn alla. Tällä hetkellä odottelen kovin koulutöiden etenemistä sellaiseen vaiheeseen, että voisin hylödyntää niitä tämän harrastuksen ylläpitämisessä (eli uuden puvun väsäämisessä). Kuitenkin jo kauan sitten päähäni putkahti ajatus, joka on siitä lähtien velloutunut pääni sisäisessä aallokossa. Kyse on epämukavuudesta; kuinka tämä harrastus pystyy olemaan niin epämukava ja epäterveellinen, ja me silti rakastamme sitä? Tätä on pohdittu monissa eri paikoissa ympäri internetin, mutta ajattelinpa nyt itsekkin hieman koota ajatuksiani.



Joskus tuottaa tuskaa löytää tai keksiä hahmo, jota haluaisi leikkiä juuri tässä conissa tai tapahtumassa. Hahmon tulee olla täydellinen juuri tätä tapahtumaa varten. Kun lopulta on keksinyt hahmon, alkaa suunnittelu vaihe. Yleensä tämä Hoks! -hetki tapahtuu iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin ajatukset vyöryvät suurena aaltona ja eivät oikein anna mielenrauhaa. Univaje, joka kostautuu seuraavana päivänä koulussa tai töissä. Ajatukset harhailevat ja kappasa! Cosplay-ajatukset tupsahtavat päähän. Käsiä ja nenää alkaa jo syyhyttää, kun tahtoisi niin kovin päästä kunnolla suunnittelemaan. Lopulta koittaa se suloinen hetki, kun saa rauhassa aloittaa vakavan suunnittelun.

Suunnittelun jälkeen päästäänkin valmistus prosessiin. Ensimmäisenä pitää löytää kalenterista aikaa. Sitä yrittää tiivistää kaiken muun suhteellisen kompaktiksi paketiksi, että olisi mahdollisimman paljon aikaa keskittyä vain ja ainoastaan pukuun. Kaverit tulevat arvoasteikolla puvun jälkeen, ja näin sosiaaliset siteet kärsivät. Saa kuulla "Kun sua ei nää koskaan!" ja muuta mukavaa. Pian alkaakin jo con lähestyä ja stressiä pukkaa, kun vasta osa paidan kappaleista on huoliteltu eikä vieläkään ole löytynyt sitä oikean väristä housukangasta. Ei ole enää aikaa syödä, vaan täytyy keskittyä pukuun ja ompelukoneella painetaan yömyöhään. Enää ei nukuta.

Sitten tuleekin tapaturma. Auts, ratkojalla vetäistään sormeen, kun puretaan viimeöisiä saumoja. Veri valuu ja sormesta puuttuu palanen. Vähän painetaan paperilla ja lastari päälle. Ompelu jatkuu. Nuppineula pistää. Ja toinenkin. Kohta tuntuukin siltä, että neuloilla on salaliitto sinua ja pukua vastaan. Stressi kasvaa ja virheet lisääntyvät. Lisää ratkomista. Kaveri sattuu soittamaan juuri kriittisellä hetkellä, kun ommellaan piilovetoketjua. Puhelimeen huudetaan perkelettä ja rauhaa. Ihmissuhteita ei enää pian ole.

Lopulta puku valmistuu määräaikaan mennessä ja saa huokaista. Taistelu ei kuitenkaan ole vielä ohi. Aloitat pakkaamisen con-viikonloppua varten ja ensimmäisenä varmistat, että kaikki puvun osat mahtuvat matkalaukkuun. Oho, proppi on liian iso. Suunnitelma propin kuljetuksesta aiheuttaa jälleen stressiä. Isi ei anna autoa lainaan ja oma lasahtaa kuitenkin mäkeen puolimatkassa. On otettava juna. Lopullinen pakkausoperaatio alkaa ja täytyy tarkistaa, että jokainen puvun osa on laukussa. Eihän mitään ole mennyt hukkaan tai hajonnut? Onhan maali kuivaa? Hyvä, kaikki valmista. Sitten alkaakin tuo julmetun tylsä 600 kilometrin junamatka. Matkan aikana päässä ehtii käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, jotka vain voi kuvitella. Useaan otteeseen tekee mieli ottaa laukku hyllyltä ja tarkistaa sen sisältö. Onnellisesti saavutaan määränpäähän ja majapaikkaan. Laukku tarkistetaan.

Vielä conia edeltävänä yönä on aikaa nähdä unia siitä, kuinka puku hajoaa osiin, puolet siitä on sittenkin unohtunut kotiin tai sen mysteerisestä katoamisesta sillä hetkellä, kun se on juuri puettu päälle ja ollaan astumassa ovesta ulos. Aamulla saakin sitten herätä kylmä hiki iholla ja lakanoihin sotkeutuneena.

Con-aamu tuoksuu stressiltä ja liimalta. Joku huutaa taas perkelettä, kun puku on sittenkin ottanut kolhuja laukussa, vaikka illalla kaikki oli kunnossa. Kun puku on lopulta saatu kuosiin, koittaa se hetki, jonka vähintään joka toinen suomalainen pukuilija joutuu kestämään; bindaus. Korsettia kiristetään, siteitä nyitään ja conikaverikin on jo kuin perseelle ammuttu karhu. Ja loppu päivä vietetään hengittämättä. Puku onkin viimein saatu päälle ja kaikki tuntuu olevan kunnossa. Liput on, bussiraha on, kaveri hymyilee taas, aamupala on syöty ja vessa... Puolet puvusta pois päältä, että pystyy käymään vielä vessassa ennen lähtöä. Melkein myöhästytään bussista, mutta juuri ja juuri ehditään hypätä kyytiin, kun pysäkille on juostu.

Con-paikalle pääseminen tuntuu erittäin autuaalta. Kaikki oli sittenkin kunnossa. Päivän edetessä bindit alkavat puristaa ja kiristää. Tulee kuuma ja epämukava olo. Vesipisteitä ei löydy tai ne ovat tyhjiä. Pitäisi keretä katsoa kaikki luennot ja syöminen unohtuu. Raskas puku painaa päällä ja selkää kolottaa. Istuminenkaan ei oikein onnistu, kun jokin hiertää kaiken aikaa. Ollaan äkäisiä ja kiukkuisia. Kädet alkavat hapuilla conikaverin kurkkua. Alkaa haluta jo kotiin.

Raskaan ja uuvuttavan con-päivän jälkeen raahaudutaan takaisin majapaikalle. Runneltuna, mutta onnellisia. Me rakastamme tätä.



Kjäh. Tämähän oli parodia. Toivottavasti tykkäsitte tästä sielun tuotannostani. Kiitän.

PS: Nyt, kun on lunta maassa, ajattelin nakittaa kavereitani avukseni pieneen kuvaussessioon, kun sisareni mun ei ole tavoitettavissa. Sesshoumarusta voisi yrittää saada jonkun hyvän talvikuvan.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Oli jopa valo-show

Heissan!

Vuosi vain lähenee loppuaan ja pimeys masentaa. Saimpa sentään minäkin pienen valonpilkahduksen pimeään ja märkään, kun syysloma tuli ja pääsin Espooseen lähes viikoksi. Tulipa sitä kirjamessuillakin käytyä ja katsomassa WCS-karsinnat. Tämä merkintä olkoon sitten omistettu kyseisten karsintojen vatvomiselle.

Näin ensin ihan yleisesti voisin sanoa, että uusi lava miellytti minua, vaikka siitä monet ovat osanneet nurista. Kunnon esiintymis valot olivat suuri plussa, joka toi kisaan ihan kunnon tunnelmaa. Harmi vaan, jos aikaisemmin luvatut valosuunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Vaikka lava olikin täynnä soittimia, se ei häirinnyt minua. Olen ehkä jopa hieman vahingoniloinen, koska lavan säälittävä syvyys pakotti esiintyjiä raahaamaan itsensä kunnolla lavan etuosaan. Muutenhan esityksistä ei olisi nähnyt yhtään mitään kerta katsomokin oli niin pieni ja tasossa.

Juontaja vallinnasta pitää kyllä nyt moittia. Juonnot takertelivat ja välillä oli todella vaikea saada selvää juontajien puheesta. Lisäksi ainakaan itse en näe kyseisessä parissa juuri minkäänlaista lavakarismaa, joka on kuitankin aika tärkeä juontotehtävissä.

Esitysten määrä hieman hämmästytti ja harmitti. Olin odottanut edes hieman enemmän osanottajia, mutta eipä tuossa kohtaa voi ketään syytellä. Ja koska näin harvinainen tilaisuus kävi, että esityksiä oli vähän ja jopa muistan niistä jokaisen, niin aijon jokaista hieman käydä mielipiteilläni sorkkimassa.

Aloitetaan loogisesti alusta eli ensimmäisenä vuorossa Black Blood Brothers -pari. Jostain ihmeen syystä tämä esitys käytiin läpi vielä ennen karsintojen virallista alkua. Tuossa vaiheessa käänsin selkäni ja yritin tukkia korvani, että olisin voinut katsoa sen uudestaan puhtain mielipitein. Sarjan tuntien jo musiikki valinta häiritsi, mutta yritin olla piittaamatta siitä ennen koko esityksen näkemistä. Minusta on hassua, että puvun hienommat osat täytyy laittaa syrjään esityksen ajaksi, koska ne eivät pysy mukana, kuten Jirou'n pukuilija joutui tekemään hatulleen ja miekalleen. Lopulta musiikki valinta osoittautuikin kompastuskiveksi tälle esitykselle, vaikka se auttoi esittelemään hahmojen välistä suhdetta. Alussa lyriikoiden mukaan tapahtuvia asioita lavalla, mutta mitkä myöhemmin sitten häviävätkin jonnekkin tanssin syövereihin. Tanssi sai minut lähinnä ensiksi ajattelemaan, että Wanhojen tanssi -kurssilla on ollut liian jännää, mutta osa liikkeistä muistutti taas jumppavenyttelyjä... ei sovi mielestäni kummallekkaan hahmolle eikä musiikkiin. Eikä tätä naista (ei muista sen naikkosen nimeä) pukuillut ihminen pystynyt kunnolla kaikkiin liikkeisiin esim. taivutuksiin (lie oliko syy peruukin putoamisessa, vaatteessa vai jossain muussa). Eritahtiin tanssiminen pistää aina silmään ja en ole varma oliko tässä esityksessä yritetty tehdä kaanonin omaista tahdisusta, mutta ainakaan minun kohdallani se ei toiminut. Olen tuomareiden kanssa täysin samaa mieltä neljännestä sijasta.

Tässä välissä hyppäänkin kolmanneksi sijoittuneiden esityksen pariin eli Persona 3 -pari. Tässä vaiheessa voisin mainita epäileväni sitä, että enimäkseen tanssista koostuvalla esityksellä tultaisiin koskaan pärjäämään WCS-kisoissa kovin hyvin. Tanssi, varsinkin parina tai ryhmänä, on haastava laji. Osaavatko kaikki tanssijat liikkeet samalla tavalla ja yhtä hyvin, tanssivatko kaikki samalla energialla ja ollaanko tahdissa. Kolmanneksi sijoittuneilla oli vähän kaikki hukassa; oltiin eritahdissa, liikkeet eivät näyttäneet samalta ja edelleen mietin mitä ihmettä se puhekuplameininki oli olevinaan. Sanon tämän jälleen kerran; randomit vitsit harvoin toimivat. Vaikka itsekkin joten kuten tunnen Persona 3 -pelin en silti oikein ollut mukana. Lisäksi en ymmärtänyt lavalle kyörättyjen kääntöständien olemassa oloa, kun niiden käyttö oli niin vähäsitä.

Sitten toinen sija eli Trinity Blood -pari. Vaikka joissan kohdissa tahditus olisi voinut osua paremmin kohdalleen, ei esitys levinnyt käsiin samalla tavalla kuin näillä kahdella muulla. Harjoitus näkyi ja se oli hienoa. Itse en tunne hahmoja, mutta hahmojen välillä oli selvästi havaittavissa jotakin. Oli mahtava nähdä, että hienoissa ja massiivisissa puvuissa uskallettiin kunnolla liikkua, eikä homma näyttänyt kokoaikaiselta varomiselta. Olemassa oli selkeä juoni, jota pystyi seuraamaan, mutta se olisi voinut olla hieman selkeämpi. Hieman jäin kaipaamaan jonkinlaista lopetusta, joka olisi täydentänyt muut tapahtumat lavalla. Asemoinnissa ja lavankäytössä ei hirveästi ollut moittimista. Ihan pienen hetken meinasi lava kaatua, mutta mitä siitä. Kokonaisuudessaan hyvin onnistunut paketti, jossa energiat olivat kohdallaan, joistain seikoista huolimatta. Lavasteiden tarpeellisuutta olisi voinut miettiä ehkä enmmän, koska itse ainakin näin esityksen toimivana ilmankin. Jos minulta kysytään, olisin paljon mieluumin lähettänyt tämän esityksen Japaniin, ennemmin kuin kumpaakaan siellä aikaisemmin vieraillutta paria. Sen verran hieno show oli.

Sitten voitajat eli Trigun-pari. Siinä oli jotain, mitä hyvin harvoin Suomen copslay-lavoilla nähdään. Toimivia ajoituksia, seurattava juoni, joka kulkee toiminnan ja toimivan huumorin avulla, ja sisääntulo! Sisääntulo, se on jotain, minkä puuttumista cosplay-lavoilta minua välillä harmittaa suuresti. Hyvin yleinen kaava on asettautua lavalle valmiiksi ja aloittaa esitys, kun musiikki lähtee. Se ei ole paha asia, mutta vaihtelu virkistää. Trigun-parin sisääntulo ja aloitus olivat mahtavat; siinä oli tunnelmaa eikä esitys alkanut tyhjästä, vaan siinä oli selkeä alku (meni kylmät väreet pitkin koko kroppaa, kun katsoin esityksen uudestaan Youtubesta). Koko draaman kaari tuli esiin tässä esityksessä; oli alku, oli tapahtumia ja kliimaksi sekä lopetus. Myös lavan käyttö oli hyvää. Hieman voin rokottaa lavan kaatumisesta ja epäedullisesta asemoinnista, mutta se, että sisääntulo ja poistuminen hoidettiin eri suuntiin on tässä skenessä harmittavan harvinaista. Molempien esiintyjien fyysinen ilmaisu oli kehuttavaa ja sillä onnistuttiin välittämään viestejä, niin kuin sen pitääkin toimia, kun on kyse kansainvälisestä esiintymisestä. Voisin jopa uskoa, että tällä esityksellä on mahdolisuuksia ihan itse WCS'ssa.

Tiivistettynä: kirjamessuilla nähtiin parien vähyydestä huolimatta mielestäni ehdottomasti kaksi parhaimmistoon kuuluvaa esitystä, mitä Suomen cosplay-lavoilla on nähty. Jos tämä linja jatkuu, minä laulan lauluja ja hyppelen iloisesti cosplay-esiintymisen niityllä haistellen ihastuttavia kukkasia.

Fuu onnittelee voittajia ja muita kilpailijoita sekä kiittää kovin ja kumartaa!

PS: Jos minä ikinä itselleni löydän sielunkumppanin, joka on samalla ajatustasolla kanssani sekä cosplay'n että esiintymisen kanssa, niin minut voi satavarmasti nähdä WCS-karsinnoissa.