lauantai 19. tammikuuta 2013

Lavakaveri

Terve!

Tässä taas on tullut asioita pohdittua. Cosplay-juttuja cosplay-hommien ohella. Vaikka olen juuri vääntänyt hirveimmän vaatekappaleen sitten vuoden 2010, en aijo niistä kertoa sen enempää. Eräs päivä tuli taas pohdittua esiintymisjuttuja. Siitä en olekkaan vähään aikaan jauhanut. Silti uusi asia, ainakin omalle kohdalleni, tuli hoksattua.

Esiintyminen on kivaa yksin ja yhdessä. Molemmissa on omat rajoitteensa ja mutkansa. Yksin esiintyminen antaa vapaat kädet tehdä millaista tulkintaa tahansa, mutta yhdellä ihmisellä ei hirveästi revitellä hahmokaartin puolella. Yhdessä ideat ja näkemykset pitää velloa läpi kaikin puolin ja löytää se yhteinen kieli. Cosplay'n parissa ainakin toistaiseksi olen pitänyt enemmän yksin esiintymisestä. Oli sitten kyse ihan cosplay-kisasta, luennosta tai juonnoista. Sitten taas teatterin puolella pidän enemmän yhdessä esiintymisestä. Pohdin sitä, että mistähän tämä johtuu? Kuitenkin mieli vie lavoille yhtälailla.

Syy on lavakaveri. Olen saanut esiintyä ihanien ihmisten rinnalla, mutta silti en ole löytänyt sitä THE lavakaveria. En vielä toistaiseksi ole cosplay'n parissa päässyt lavalle niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella. Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa asia korjaantuu.


Lavakaverin kanssa pitää pystyä työskentelemään tiiviisti oli niitä sitten yksi tai useampi. Ja kaikkien kansaa pitää tulla toimeen. Esityksen suunnittelu  ja pohdinta sellaiseksi, että se on kaikkien osapuolien mielestä sellainen, jonka takana kannattaa seistä. Kompromisseja on tehtävä ja vastaan on tultava kaikilta suunnilta.

Yksi asia, minkä huomasin olevan itselleni hyvin tärkeää lavakaverissa, on luottamus. Luottamus siitä, että lavakaveri osaa pelastaa tilanteen, jos minä mokaan. Esiintymisessä on omat taitonsa ja niissä voi kehittyä. Jos on kuitenkin tunne siitä, että lavakaverilla ei riitä taito toisen mokan paikkaamiseen tai oman osuutensa suorittamiseen, harvemmin on luottavainen olo. Tämäkin tietysti menee molempiin suuntiin. Teatteriesityksissä olen esiintynyt ihmisten kanssa, joita en ole entuudestaan tuntenut, mutta heidän taitonsa ovat vakuuttaneet minut siitä, että heihin voin lavalla luottaa. Itse ainkin haluan olla sen verran taitava, että tiukan paikan tullen omat esiintyjäkaverit voivat minuun luottaa. Siksi yritänkin kehittyä siinä, mitä rakastan.


Lavakavereiin pitää pystyä turvaamaan sen verran, että tietää hänen olevan sellainen henkilö, joka ottaa vastaan, kun joku putoaa. Taito ei siis ole kaikki kaikessa, vaan luotamus kaverin muihinkin ominaisuuksiin. Siihen, että hän kannustaa ja tukee, kun on tarve. Ajatus siitä, että projekti on yhteinen, vaikka joidenkin asioiden vastuu olisikin yksilöillä, pitäisi päteä aina. Pitää uskoa, että jokainen hoitaa oman osuutensa parhaalla mahdollisella tavalla ja luottaa siihen, että näin tapahtuu. Silti jos yhteinen projekti meinaa kaatua pieniin yksittäisten osapuolten "omiin" juttuihin, kunnon lavakaveri tarjoaa apua tai yrittää tehdä ite asian eteen jotain.


Luottamus on myös tärkeää kaikkia osapuolia kohtaan. Ei riitä, että tietää osan olevan tarpeeksi taitavia viemään oman osuutensa läpi, mutta osaan ei voikkaan luottaa niin vahvasti. Jos käytän taas näitä typeriä vertauskuviani; luottamus osaan porukasta on kuin talo, jonka ikkunoista osa on tiivistetty kunnolla ja osa ei. Kylmyys ei pääse sisään kaikkien karmien välistä, mutta silti on kylmä, koska osa ikkunoista vetää. Jos luottamisen aihetta ei löydy ihmisestä persoonallisuuden pohjalta, pitäisi pystyä luottamaan edes ihmisen taitoihin.


Luulen, että oma luottamukseni lavakaveriin tulee enmmän henkilön yleisestä persoonallisuudesta kuin hänen lavakarismastaan. Tietyistä ihmisistä tietää ilman yhteistä lavakokemustakin, että he ovat kunnon lavakavereita. Jos luottamus on olemassa jo ennen yhteisiä esiintymiskokemuksia, on paljon helpompi lähteä niitä tekemään ja kasvattamaan taitoja yhdessä, kun tietää, että toinen edes yrittää parhaansa. Vähän kompuroiden on hyvä edetä, jos on joku joka nostaa taas seisaalleen. Paras tilanne tietenkin olisi, että voi yhtälailla luottaa ihmiseen itseensä ja hänen taitoihinsa

Fukka kiittää.

PS: Saatte elikoita.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Pieniä tulevaisuuksia

Tippadi dai!

Kaiken moiset hölynpölyt alkavat taas vaivata, kun ajatuksille on aikaa. Lähinnä suunnittelen tulevia pukuja ja  yritän olla hajoamatta, koska en voi vielä aloittaa mitään uutta. Frostbite'n puvut ensin kasaan ja sitten saan revitellä. Tässä kuitenkin vähän tyhjänpäiväistä höpötystä...

Postiluukustani on kuitenkin tupsahtanut jo kaksi karvalasta, joita en ole vielä täällä esitellyt.


Jo pitkään olen metsästänyt sitä hyvää peruukkia, että saisin Mikan'n tehtyä, ja nyt se on täällä! Kuvan väri vähän heittää. Mikan'lle ei ole mitään ajankohtaa vielä suunniteltuna... Eikä kyllä juuri millekkään muullekkaan puvulle tai tapahtumalle (paitsi Frostbite). Heh. Perusjuttu. Nyt voin sentään ajatella asiaa paremmin. Ja saan tehdä HAALARIN! Haalarit <3 p="p">


Toinen karvalapsi, joka saapui luokseni eilen. Ilmeeni kertoo kaiken siitä kuinka paljon tykkään tuosta peruukista. Tämä peruukki tuli tilattua sen fiaskonsinisen kuontalon tilalle. Nyt väri on oikea ja mietin vaan, että mitä kakkaa Ebay. Harmi vaan tästä peruukista lähtee pituudesta lähes puolet.

Tällaisena miniprojektina ajattelin tässä pika-pikaa tehdä yhden cosplay-härpäkkeen. Löysin nimittäin Yuin hameen tässä eräs päivä ja muistin, että suunnittelin jo kesällä, että teen Yuin kaulahuivin talvelle. Sitten kun vielä löytäisin loput Yuin vaatteista...


Sitten unelmani ovat taas kääntyneet erääseen pahaan mieheen. Kiitos kuuluu satunnaisille vilkaisuille entisvanhoihin merikapteeneihin ja Elvis pohdinnoille, jotka veivät minut epämääräisiin kaulusmaailmoihin ja muistuttivat... Gakuposta.


Hyvin, hyvin, hyvin, HYVIN suurella todennäköisyydellä Gakupon Duke Venomania -versio tulee olemaan yksi seuraavista puvuistani. And I'm gonna have bitches too! Saa nähdä, mihin tämä sitten päätyy.

Nyt, kun on päästy jo jotenkin taas asiaan, niin toivon, että tämä rata jatkuu. Fuu kiittää ja kumartaa.

PS: Älkää ihmiset käyttäkö liikaa ripsiliimaa. Uuden vuoden juhlintojen jäljiltä minulla on tällä hetkellä punaiset rajaukset silmissä. Tekoripset veivät silmän ympäriltä nahkat mukanaan ja nyt haavat ovat ruvella.

tiistai 1. tammikuuta 2013

WTF vuosi 2012?!

Moro! Ja hyvää uutta vuotta!

Sen sijaan, että tekisin jotain hyödyllistä koulua varten, päätin olla reipas tällä toisella puolella elämää. Katselen filmiä takaperin kuten tällaisina aikoina on tapana. Ja minä ihmettelen! Mitä tapahtui vuonna 2012? Elämäni cosplay-kapasiteetti on ylittänyt itsensä. Tein enemmän pukuja yhden vuoden aikana kuin koskaan ennen ja coneissa käyminen muuttui aivan todella.

Yksi syy siihen miksi tämä cosplay-huuhaa pääsi käsistä on se, että lopetin Taidekoulun. Oli enemmän aikaa muille asioille ja tuo OF nyt sattui potkimaan cosplay'n suuntaan. Desucon Frostbite'en onnistuin tekemään sen Mariyan, joka oli jo puoli vuotta lojunut raakileena.


Mariyaa käytin myös Kitaconissa, missä pyörähdimme OF'n kanssa tanssahtelemassa ja pitämässä ohjelmaa. Ja vaikka Kita on aina pidetty niin lähellä, en ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Talviconeilu on minulle ollut vaan jotain urbaania legendaa. Miten ihmiset kerkeää? Tai jaksaa? Entä koulu ja työt? No kyllähän sitä kerkeää ja jaksaa, kun ei ole teatterireenejä hengittämässä niskaan. Koulusta voi aina anoa vapaata ja työt järjestellä. Kukapa olisi arvannut.

Ja sitten tuli puskista Oulun Chibicon. Herran jumala! Tapahtuma täällä kotona? WTF? Puvun tekeminen sai ihan uutta potkua, kun piti olla itsekin pitämässä ohjelmaa. Plus suunnitelmat ryhmästä, joka edes osittain toteutui.


Emme saaneet koko Black Mage -ryhmää kasaan ja minäkin hilluin keskeneräisenä Rikkuna paikan päällä. Tykkään tästä puvusta ihan hirveästi ja olenkin siksi niin täpinöissäni siitä, että Rikku lähtee Frostbite'en 2013 sunnuntain puvuksi. Joskos me nyt saatas koko ryhmä kasaan.

Sitten yhtäkkiä piti vääntää kaksi pukua yhtä tapahtumaa varten. Desucon ei ole oma suosikki tapahtumani ja luulen, ettei sinne olisi tullut edes lähdettyä ilman kavereita ja OF-juttuja. Väänsin sitten Lukan ja Yui samaan syssyyn. Lukan deadline oli onneksi hieman aikaisemmassa ja se tasoitti aikatauluja.



Desussa oli taas luvassa tanssimista. Se on kivaa, mutta en tunne omaavani minkään sortin lahjaa tai kykyä tanssimiseen. Siksi kai nuo tanssit jänskättivät aina vähän.

En enää muista, mikä oikesti ajoi minut tekemään Ranman Animeconiin. Varmaan laiskuus osittain ja se, että luennon pitäminen Ranmana vaikutti jotainkin huvittavalta. Yksinkertainen ja helppo. Sitä se oli.


Koko kesä oli ihan höpö. Jos ei ollut tapahtumissa, töissä tai tekemässä uutta pukua oli vähintääkin joku kuvaussessio tai jotain varattuna viikonlopulle. Mummuni oli taas hämillään, kun hyppelimme sisareni mun, Kiden, kanssa ympäri tonttia Ranman ja Matsumoton värmeissä.

Animeseminaari oli taas oma juttunsa. En hirveästi edes koko tapahtumassa aikaa viettänyt, kun piti suikkelehtia kaikkialla muualla. Lisää Lukaa ja Mariyaa. En kai edes yrittänyt saada mitään uutta aikaiseksi. Kisan tuomarointi oli minulle taas uusi juttu, jonka sain seminaarissa kokeilla.


Tehdaskuvauksia varten sain kunnostella Zidanen peruukin. Nyt olen siihen paljon tyytyväisempi, mutta sinäänsä harmittaa, että olen käyttänyt Zidanea niin paljon. En enää viitsi sitä vähään aikaan käyttä, vaikka peruukki olisi nyt hyvässä kuosissa.


Tracon ja taas kaksi uutta pukua. Yksinkertaisia nekin. Alex'sta tuli kaikessa hirveydessään yksi lempicosseistani. Cosplay-haasteen tuomarointi oli hyvin hauska ja erilainen kokemus. Traconissa kisaaminen porukalla oli myös mahtavaa. GTO-esitystä en muista jännittäneeni yhtään ja omlata osaltani se menikin putkeen. En sössinyt edes tansseissa.



GTO-kuvaukset olivat taas jotain ihan käsittämätöntä. Se ilakoinnin määrä kahden viikonlopun aikana oli ihan järjetöntä. En ymmärrä miten paljon hahmouskollista kuvamateriaalia on saatu pelkästään siitä, että ihmiset vammailevat. Ei ymmärrä.

Cosplay pääsi käsistä ja toivottavasti jatkuu samaan malliin tulevaisuudessa. Tällä hetkellä 2013 näyttää niin kivalta. Frostbite, työssäoppiminen, koulussa erikoiskurssit, valmistuminen ja mitähän kaikkea muuta.

Kaikkien näiden yksinkertaisten perusvaatepukujen jälkeen olen kaivannut jotain haastavaa ja suurta. Silti syksy on mennyt niin tiukasti koulun parissa, etten ole kunnolla edes asiaa saanut ajatella. Siksi päätinkin, että kunhan saan tuon opinnäytetyön tehtyä, aloitan taas. Ensin hoidetaan Frostbite'n puvut kuntoon ja sitten alan säheltämään jotain ihan omaa ja hillitöntä.

Fuu kiittää tästä vuodesta!